Olen viime aikoina pohtinut paljon oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden kokemusta työelämässä sekä
näiden käsitteiden suhdetta toisiinsa. Sain vielä lisää tulta alle tähän pohdiskeluun, kuin luin Esko Valtaojan "Kaiken käsikirja" (2012) sivuilta vanhasta tutusta Rawlsin Oikeudenmukaisuusteoriasta. Rawlshan yllyttää pohtimaan kaikessa yksinkertaisuudessaan: "Jos et etukäteen tiedä, mihin asemaan yhteiskunnassa joudut, millaisen yhteiskunnan rakentaisit?".
Yhteiskuntapohdiskelun
sijaan aloin kuitenkin miettiä, millaisen yrityksen rakentaisin, jos en
etukäteen tietäisi, mihin asemaan tuossa yrityksessä joutuisin.
Millaiset viestintäkäytännöt toimisivat, millaista johtamista
edelyttäisin, millaista päätöksentekoa, millaisia työtiloja, millaisia
tehtäviä?
Ajatusleikki on kiinnostava, vaikka joku varmasti heti
toteaa ettei vertaus ole mahdollinen - työelämässähän positioihin ei
jouduta/synnytä vaan niihin haetaan. Mutta silti - eikö kannattaisi
ajatella, että yritys (kuten yhteiskuntakin) toimii mahdollisimman
optimaalisesti ja kannattavasti vain, jos se nähdään toimivana
mahdollisimman monesta suunnasta käsin? Yhden hyvä ei olisi toiselta
pois?
Usein työelämän tasapuolisuudesta keskustellaessa,
ollaan hyvin samanmielisiä siitä, että tasapuolisuus on tärkeää. Mutta
kun tasapuolisuutta tai sen kokemusta aletaan määritellä, tullaan
hankaliin keskusteluihin. Yhden tasapuolinen on toisen ei-tasapuolinen.
Jos esimiehellä on tiimissään henkilö, joka ei kipsatun käden vuoksi
pysty kuukauteenn kirjoittamaan, onko tasapuolisuuden nimissä kaikkien
tiimissä lakattava kirjoittamasta? Tai vastaavasti kaikkien käsi
kipsattava? Eipä tietenkään - mutta näin tasapuolisuus usein mielletään:
kaikille samanlaista, samalla tavalla ja samanaikaisesti.
Tasapuolisuuden
teemaa kiinnostavampaa keskustelua saadaan aikaan, kun rinnalle tuodaan
oikeudenmukaisuuden käsite. Onko oikeudenmukaista, että kaikki
lakkaavat kirjoittamasta? Kaikkien käsi työnnetään kipsiin? Ei varmasti.
Mikä sitten on oikeudenmukaista ja kuka sen saa määrittää? Uskoisin,
että aika hyvä lopputulos saadaan aikaan, jos jokainen hetkeksi pysähtyy
pohtimaan, miten toivoisi itseään kohdeltavan samassa tilanteessa? Jos
minun käteni olisi kipsissä? Jos minä olisin tuo esimies? Miten
haluaisin, että toimitaan? Kipsikäsi- esimerkki on tietenkin riittämätön
kuvaamaan työelämän tilanteita - mutta riittävä avamaan asiaa. Haluan
ajatella, että oikeudenmukaisuusteorian ydin toimii hyvin myös
työelämässä - ainakin seuraavasta näkökulmasta: "Jos et etukäteen
tietäisi, missä roolissa olet palaverissa/keskustelussa/tilanteessa,
miten haluaisit, että tilanne hoidettaisiin?" Useinhan työelämässä
eivät rassaa asiat sellaisenaan vaan tavat ja keinot joilla niitä
hoidetaan. Tai ainakin meidän on helpompi puhua keinoista silloin, kun
itse asioihin emme voi vaikuttaa.
