sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Vähemmän tallattuja reittejä - enemmän omaa ääntä

Kuuntelin joulupäivänä radiosta Meeri Koutaniemen haastattelua. Jos joku ei vielä tiedä, Meeri on valokuvaaja,  jonka teokset palkittiin kuudessa sarjassa tämän vuoden "Vuoden lehtikuvat" -kilpailussa. Tämäkin on kiinnostavaa mutta minun huomioni haastattelussa kiinnittyi Meerin kommenttiin liittyen opiskelijoiden kannustamiseen. Meeriä pyydettiin nimittäin kommentoimaan opiskelujaan Tampereen Viestinnän, median ja teatterin yksikössä. Tämä menestynyt valokuvaaja peräänkuulutti kannustamista oman äänen löytämiseen ja toivoi, ettei opiskelijoille korostettaisi, miten kuuluu edetä ja tehdä. Polkuja tulisi olisi monenlaisia ja kaikki opiskelijoiden itsensä löydettävissä. Tai näin minä ainakin hänen viestinsä tulkitsin.

Tästä mieleeni tuli muuallakin  - niin akateemisessa ympäristössä kuin työelämässäkin  - vallitsevat erilaiset säännöstöt ja "urapolut". Tähän kuuluvat esimerkiksi tietynlainen strategiaprosessi, pp-esitys, projektisuunnitelma, lähdeluettelo, kokousmuistio, työhaastattelu, kehityskeskustelu jne.
Näillä halutaan toisaalta kuvata, miten kannattaa tehdä, jotta tulee hyväksytyksi siinä sosiaalisessa ympäristössä jossa kulloinkin opiskelija/työntekijä toimii ja toisaalta osoittaa, millä keinoilla tällä areenalla voi myös osoittaa asiantuntijuutta.

Tässä piilee mahdollisesti vaara. Olemassaoleva säännöstö, toimintamalli tai urapolku on voinut toimia tähän saakka - mutta eipä ehkä toimi enää. Eikä ainakaan uudista ympäristöä. Missä vaiheessa säännöstöt ja olettamat, nämä työelämän asiantuntijuuden osoittimet on sitten syytä kyseenalaistaa? Ja kenen toimesta?
Mitä tarkoittaa "oman äänen löytäminen" työelämässä tai tieteen kentällä? Olisiko niin, että oma ääni on mahdollista löytää vasta kun perusvire ja sointi ympäristöstä on riittävällä tavalla omaksuttu? Vai onko oikoreittiä?

Meeri mielestäni viittaa tähän oikoreittiin ja tulkitsen jopa niin, että liiaksi yleisten toimintamallien omaksuminen voi hidastaa tai jopa estää oman tien ja oman ilmaisun löytämistä. Vaikea sanoa mutta haluan ajatella niin, että oman äänen löytämiseen ja omaan ilmaisuun tulisi kannustaa paitsi taiteessa myös työelämässä  - ei siis ainakaan tuoda lisää ohjeita ja säännöstöjä ja liiaksi kahlitsevaa "ammattimaisuutta" työelämään.  

Epävarmuudesta ja epäonnistumisesta

Useassa organisaatiossa peräänkuulutetaan riskiottoa ja innovointia. On ymmärretty, että kun odotellaan eikä tehdä mitään, ei tehdä virheitä mutta eipä synny juuri muutakaan. Mitä sitten on riskinotto? Usein ajatellaan sen liittyvän rahallisiin panostuksiin, uusiin tuote- tai palveluinnovaatioihin, työskentelytapoihin tai prosesseihin. Mielestäni riskinoton kulttuuri syntyy kuitenkin paljon pienemmistä asioista. Esimerkiksi uskalluksesta ottaa pieni yksilöllinen riski ja kysyä: Miksi olemmekaan tekemässä tätä uudistusta/projektia? Mihin tällä pyrimme? Miten aiomme tällä kertaa tehdä asioita toisin? Olen kuullut useamman kerran erilaisissa työyhteisöissä saman toiveen: kun joku uskaltaisi kysyä asioita, jotka vaikuttavat itsestäänselviltä. Kunpa joku uskaltaisi sanoa: “Voisiko joku kertoa, mitä tämä meille tarkoittaa?”

Jos oletamme, että kyseenalaistamisen ja arkisen kysymisen tie veisi kasvavaan riskinottoon ja uskaliampaan yrityskulttuuriin, se vaatii silti parikseen kannustuksen ja palautteenannon arkisuuden. Se, että heittelee sarkastisluonteisia kysymyksiä neuvotteluhuoneen pöydän ääressä ei vielä tarkoita, että mikään muuttuisi. Oleellista onkin, millä asenteella, mistä näkökulmasta ja millä foorumilla nämä arkiset kyseenalaistukset tehdään. Oleellista on se, että kysyjä on itse valmis asettamaan itsensä alttiiksi: kysymykseni voi osoittaa tietämättömyyteni, epävarmuuteni ja osaamattomuuteni. Siitä huolimatta pidän asiaa tärkeänä ja siksi haluan ymmärtää sen paremmin. Riskinotto on mielestäni juuri tätä. Uusien asioiden, ajatusten ja työtapojen synnyttäminen vaatii asioiden uudelleenarviointia, kysymistä, yhteistä pohdintaa ja etenkin oman käyttäytymisen muuttamista. Helpompaa olisi useimmiten antaa vain olla.

Riskinoton kulttuurin syntymisen ensimmäisiä askeleita tulisi siis olla epävarmuuden ja epäonnistumisen sietäminen, arkinen kannustaminen yrittämiseen ja erehtymiseen, ei esimerkiksi uuden aloitekanavan avaaminen. Anonyymi itsensä altistaminen (lähetän oman ideani anonyymisti – jos ideani onkin huono, en tule paljastuneeksi) voi toki riittää joissain tapauksissa mutta kokonaista yrityskulttuuria sillä ei vielä muuteta.

Kukaan ei ole hyvä kaikessa mutta jokainen on hyvä jossain

Eilen illalla katselin koulun joulujuhlissa 13-15 –vuotiaita nuoria – kaikkea sitä energiaa ja ylpeyttä itsestään heidän esiintyessään juhlasalissa. Paljon puhuttu murrosiän epävarmuus ei todellakaan näkynyt ainakaan ulospäin. Tätä ihaillessa mieleeni juolahti eräs lukemani artikkeli, jossa todettiin, että tämän ajan nuoret tulevat pärjäämään työelämässä siksi että he ovat tottuneet esiintymään, olemaan palautteen kohteena ja vaatimaan palautetta. Heille oma kehittyminen on tärkeää ja siihen pitää olla mahdollisuuksia. Ongelmia tulee tosin silloin, kun Idols-tuomari tyrmääkin lauluesityksen ja passittaa takaisin Heinävedelle kasvamaan. Käsitys omista kyvyistä ei aina ole realistinen eikä kriittistä palautetta osata käsitellä.

Työelämässä suurin puute ei ole se, ettei palautetta omasta osaamisesta tai kehittymisestä saisi vaan se, ettei sitä oikeastaan haluta/ymmärretä edes vaatia. Oman osaamisen tarkastelu suhteessa työn vaatimuksiin ei ole vielä arkea eikä sitä välttämättä mielletä osaksi omaa työnkuvaa – mitä tahansa työnkuvaa. Liian usein työssä kehittyminen tai siitä keskustelu kilpistyy päivän seminaariin tai englannin kurssiin ensi keväänä. Ja nämäkin olisi hyvä tulla sähköpostiin pyytämättä. Tuntuu siltä, että toisten kehittäminen on toivotumpaa kuin oman kehittymisen kriittinen tarkastelu.

Tulevaisuudessa voi tilanne olla toinen – nykypäivän 13-15 –vuotiaat valitsevat ehkä työpaikkansa sen mukaan, miten heille tarjotaan mahdollisuuksia kehittää omaa osaamistaan, sen mukaan annetaanko siitä riittävästi palautetta ja toisaalta – sen mukaan tarjotaanko välineitä oman osaamisen tarkasteluun myös kriittisesti. Ehkäpä tulevaisuuden kehityskeskustelut koostuvatkin vain keskusteluista seuraavien teemojen ympärillä: ”Missä olet parhaimmillasi? Mistä innostut, miten se sinusta näkyy? Mitä haluaisit saavuttaa? Mitä olet jo asian eteen tehnyt? Millaista osaamista se sinulta vaatii? Miten voin auttaa sinua tavoitteen savuttamisessa?” Mielestäni jokaisen pitäisi pyrkiä tilanteeseen, jossa voi kukoistaa, hyödyntää omia vahvuuksiaan täysimääräisesti ja innostua aina uudelleen. Kukaan kun ei ole hyvä kaikessa mutta jokainen on hyvä jossain. Ja kaikki voivat innostua – myös se kyynikko, joka muuta väittää.